Se pikkutyttö ison tytön kehossa (tunneperäisestä syömisestä)

Joskus tulee huonoja päiviä ilman, että niitä voisi ennustaa mistään. Niin kuin tänään. Koko päivän on ollut vaikeuksia pysyä ruokarytmissä, jokainen ateria on aikaistunut ja se on sekoittanut koko pakan. Minun myös tekee mieli sokerisia herkkuja ihan alituiseen. Jopa hedelmäkulho on vaarassa, koska se on kukkurallaan omenoita ja appelsiineja, joihin harvoin tunnen minkäänlaista kiusausta. Tykkään niistä kyllä, mutta eivät ne pakonomaista syömistä aiheuta. Eivät ainakaan ennen ole aiheuttaneet.

Kun saan yhden aterian syötyä, lasken jo tunteja seuraavaan. En malttaisi odottaa. Eikä tämä johdu siitä, että olisin syönyt liian vähän, siitä olen varma. Olen syönyt samalla tavalla kuin ennenkin. Tästä voin päätellä, että syy on tunneperäinen, siispä olen peruuttanut mielessäni tätä päivää ihan aamun ylösnousuun asti ja kuinka ollakaan, huonon päivän olisi sitten kuitenkin voinut ennustaa!

Aamulenkkiin asti kaikki oli hyvin. Olin hyvällä tuulella, lähdin pirteänä lenkille, mutta sitten poikani pisti viestin, joka suisti mielen tasapainon aivan raiteiltaan. Yhtäkkiä kiehuin raivosta ja turhautumisesta, koska koin, että poika on heittämässä tulevaisuuttaan hukkaan käsittämättömän typerästä syystä. Viestien vaihtamista kesti koko loppu lenkin ja kotiin tullessa rakastamani aamupalahetki oli auttamatta pilalla. Olin stressaantunut ja vittuuntunut, enkä saanut mielenkuohua tasaantumaan.

Vaikka rauhoituin lopulta, jokin ahdistus minuun jäi. Ahdistus - oli se minkä kokoinen tahansa, vaikuttaa heti syömiseen. Pahinta on, jos tällaisena päivänä jompaan kumpaan pääateriaan kuuluu leipää - ja tänään kuului. Leipä, joka muuten on ihan ok osa ateriaa, rakentaa mielessäni suoran sillan ahdistuneeseen pikkutyttöön, joka teki itselleen kasan voileipiä ja meni katsomaan elokuvaa, koska muuta keinoa unohtaa paha olonsa ei ollut. Tämän päivän pikkutyttö vaan on keski-ikäinen nainen, jolla on paljon pienemmät murheet, mutta yhtä suuri ongelma tunneperäisen syömisen kanssa. 

Olen varautunut siihen, että ilta menee penkin alle, mutta en ota siitä paineita. Yritän kuitenkin vielä hämätä itseäni ja lämmitän saunan. Ehkä se saa kehon ja mielen takaisin tasapainoon.