Minulla on kaksi lähinaapuria, joita tuskin koskaan näkee. Tämä on aivan mahtavaa. Paras naapuri on näkymätön naapuri, näin se menee.
Mutta niin vaan sattui, että minulla oli ongelma ruohonleikkurin kanssa ja toinen näkymättömistä naapureista osui paikalle juuri oikeaan aikaan. Hassua, kuinka sitä ihminen muodostaa mielikuvia toisesta ihmisestä tuntematta tätä lainkaan. Minä kuvittelin, että sanaton mies vastaantullessa olisi sanaton mies myös kommunikoidessa. Naapurini olisikin ihan varmasti mennyt ohitseni mitään sanomatta niin kuin ennen, ellen olisi huikannut häntä avuksi. Me siis hädin tuskin tervehditään toisiamme nyökkäystä paremmin, jos satutaan samaan aikaan pihaan. Kumpikaan ei pidä tällaista vaitonaisuutta epäkohteliaisuutena, meillä vain on sellainen sanomaton sääntö, ettei toisen asioihin puututa elleivät ne häiritse muiden elämää.
Kuinka ollakaan, juttelimme siinä ruohonleikkuridilemmaa ratkoessa kuin olisimme tunteneet koko ikämme. Aivan kuin olisimme olleet niitä naapureita, jotka aidan yli heittävät rentoa läppää ja pitävät yhteisiä grillibileitä, vaikka emme todellakaan ole. Kun päästiin jatkamaan omia touhujamme, nostin peukkua kiitokseksi ja naapuri nyökkäsi siihen tapaan, että ok, mutta ei tarvitse jatkossakaan kohdatessa tulla juttusille. Eiköhän tässä ollut tarpeeksi naapuriapua seuraavalle viidelle vuodelle.
Miksi kaikki naapurit eivät voi olla kuten lähinaapurini? Miksi niin moni naapuri on kuin eräs etäisempi naapurini, joka kyttää myös vieraiden ihmisten tontit, koska omasta pihasta ei löydy tarpeeksi nipotettavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti