Elokuusta tulee stressaava kuukausi. Joudun majoittamaan jo aikuista poikaa ainakin yhden kuukauden, että hän saa elämänsä järjestykseen. Olen niin tottunut elämään yksin, etten haluaisi jakaa pientä, mutta omaa tilaani kenenkään kanssa. Etenkään sellaisen ihmisen kanssa, joka elää täysin erilaista elämää ja täysin eri rytmissä kuin minä. Mutta minkäs teet. Kun on äidiksi tullut, ei voi luopua äitiydestä edes silloin, kun se tuntuu epämukavalta.
Olen jo varautunut siihen, että paino tulee nousemaan tai jämähtämään, koska minulla on taipumusta syödä sosiaaliseen stressiin. Olen niin introvertti, että jatkuva sosiaalinen kanssakäyminen on todella väsyttävää ja silloin helposti syön tasatakseni ahdistusta. Ahdistus on jo nyt alkanut, koska stressaan pojan asunnon loppusiivousta. Lupasin mennä auttamaan häntä siinä, mutta poika ei tunnu millään tajuavan, että sitä ennen asunnon on oltava tyhjä, eikä se makaamalla mihinkään tyhjene. Ilmeisesti hän olettaa, että minä ilmestyn paikalle pakkaamaan ja kantamaan muuttokamat ja irtaimiston ja siivoamaan sen jälkeen, mutta en helvetti vie rupea sellaiseen! Aikuinen mies, joka on sörssinyt itse asiansa huonoilla päätöksillään saa hoitaa itse itsensä ulos sieltä! Minä autan loppusiivouksessa ja majoitan, ettei kodittomaksi joudu.
Miten olen voinut epäonnistua kasvatuksesssa näin pahasti? En ole sitä tyyppiä, joka passaa lapsensa pilalle, silti molemmista tissinjatkeista on tullut sellaisia, että olettavat minun pelastavan heidät ja toimivan kotiorjana, vaikka on asuttu jo kauan eri osoitteissa. Miten vaikeaa se itsenäistyminen voi nuorille miehille olla?
Maalla lasten kasvattaminen olisi ollut helpompaa. Siellä on vähemmän häiriötekijöitä ja enemmän työtä. Itse kasvoin maalla ja opin jo pienenä, että elämään kuului paljon muutakin kuin kaverit ja loisiminen, ja se "muu" meni tärkeysjärjestyksessä sen loisimisen ja kavereiden edelle. Velvollisuudet ensin, hupi sitten.
Tein ison virheen, kun muutin maalta kaupunkiin lasten ollessa pieniä. Pieninä molemmat olivat ahkeria ja aktiivisia. Kaupunkiin muuttamisen jälkeen muutos lapsissa näkyi hyvin nopeasti. Yhtäkkiä ei kelvannutkaan muu kuin hauska tekeminen ja virikettä ja toimintaa piti olla koko ajan. Mitä kauemmin kaupungissa asuttiin, sitä tiukemmiksi piti vetää rajat, muuten homma karkasi kokonaan käsistä. Maalla työ ja askareet rytmittivät elämää, mutta niiden jälkeen elämä oli vapaata. Kaupungissa kaverit ja viihdykkeet tekivät arjesta levotonta ja vain keinotekoiset säännöt pitivät pakan kasassa. Se tarkoitti sitä, että oli paljon enemmän vääntämistä ja sopimista, kinuamista ja kinaa.
Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Vaikka lapsiaan rakastaisi kuinka, kyllä heihin välillä pettyy. Ja itseensä myös. Kaiken pahan alku ja juuri on huono vanhemmuus.
Ja mitä painoon tulee, olen siirtynyt punnitsemaan pari kertaa kuussa, joten puntaripäivä on vasta ensi perjantaina.
Kommentit
Lähetä kommentti