Minulla ei taida olla mitään syytä olla ahdistunut, mutta silti olen. Ensin ajattelin, että tämä johtuu esivaihdevuosista, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että ahdistukseni saattaakin olla kahden tekijän summa. Yksi tekijä on vaihdevuosivaivat, mutta toinen voi olla tämä painonpudotus.
Painon putoaminen on ollut nopeaa ja se on tapahtunut ilman rajoittavaa dieettiä, vähän kuin itsestään. Tavallaan mielessäni pyörii sirkus hattarakojuineen ja ilmapalloineen: kaikkialla raikuu nauru ja ilmassa väreilee innostunut odotus. Olen jonossa ja katselen, kuinka karusellin sisäänpääsy lähestyy yhdellä askeleella joka viikko.
Toisaalta, sirkuksen yläpuolella taivas on raskas ja pilvet mataavat matalalla. Tuntuu, että olen tekemässä paluuta pisteeseen, josta lähdin. Kaikki se, mitä on tapahtunut normaalipainon ja ylipainon välissä, on jäämässä historiaan. Siitä tulee nostalgiaa, jota katsellaan kuvista ja muistellaan aikuisiksi varttuneiden lasten syntymien vuosipäivinä. Elän kuin POTF:n musiikkivideolla, Carnival Of Rust.
Itkettää aika usein. En kaipaa takaisin nuoruuteen, mutta jokin minussa on pysyvästi rikki. Ei se jokin ole mihinkään kadonnut, mutta yksi pitkä elämänvaihe on hajonnut pirstaleiksi ja tässä se ahdistunut mieleni yrittää kerätä ympäriinsä levinneitä sirpaleita ja koota vanhoista palasista uudenlaista taidetta.
Kaipaan sitä aikaa, kun makasin luvattomasti lainatun veneen pohjalla ja katselin parhaan ystäväni kanssa tähtitaivasta. Oli syksy ja yöilma kirpeänviileä. Suussa maistui makea siideri ja ilmassa tuoksui lähestyvä talvi. Silloin jalat olivat vetreät, enkä pelännyt mitään. Olin onnettomampi kuin nykyään, mutta uskoin selviäväni kaikesta.
Nyt tuo paras ystävä on ollut entinen ystävä jo vuosikymmeniä. Minulla on toisenlainen paras ystävä, mutta eihän kukaan koskaan korvaa niitä, jotka on menetetty silloin, kun olimme nuoria ja meille jäi vielä pysyviä arpia. Keski-iässä arvet ovat jo muodostuneet panssariksi, jota ei niin helposti läpäistä. Mutta ne arvet, jotka joskus saimme, muodostuivat muistoista.
Ehkä emme tässä iässä enää näe niin tärkeänä luoda uusia muistoja. Loppu on jo paljon lähempänä. Tiedostamme kuolevaisuutemme eri tavalla. On mukavampaa tuudittautua johonkin tuttuun ja turvalliseen, jossa jo valmiiksi tiedämme viihtyvämme. Voimme elää täysillä, mutta kaikkein suurinta iloa saamme siitä, että voimme kellahtaa iltaisin nukkumaan omien lakanoittemme väliin.
Kommentit
Lähetä kommentti