Joillakin ihmisillä ei ole ketään, mutta minä vain valitan siitä, että joudun paapomaan vieraita. Erityisesti, kun kylässä on omat aikuiset lapset (joista oikeasti olen kiitollinen ja onnellinen), koen ikävää syyllisyydentunnetta ärsyyntymisestä, jota heidän passaamisensa aiheuttaa.
Sen jälkeen, kun pääsin ensimmäistä kertaa 20 vuoteen nauttimaan yksin asumisesta, olen kokenut vieraiden kestitsemisen hyvin raskaana ja etenkin kestitsemisen jälkeen siivoaminen saa suorastaan hermosuonen tykyttämään. Muiden vieraiden kohdalla en tätä kehtaa tehdä, mutta lasten kohdalla annan kyllästymisen mennä niin pitkälle, että tarjoilen ruuankin pahvilautasilta.
Onko minusta tullut ihmishirviö? Olenko kiittämätön paskiainen, kun en osaa kylliksi iloita siitä, että minulla on ihmisiä, jotka vielä sietävät seuraani?
Ihmiset ovat muutenkin aiheuttaneet erityisesti viime viikkojen aikana turhautumista, jonka voimakkuus on alkusyihin suhteutettuna täysin kohtuuton. Esimerkiksi jokunen viikko sitten eräs elämäntapakyttääjä huomautti minulle tympeään sävyyn, ettei koiran karvoja saisi jättää metsän vierellä kulkevan tien varteen (jonne jätin niitä tarkoituksella, jotta linnuilla olisi pesäntekotarpeita). Vieläkin vituttaa. Siis ihan kuumottaa, kun sitä ajatteleekin. Ja tietenkin annoin mielipiteeni kuulua myös sille k*rvälle, joka kehtasi valittaa täysin turhasta asiasta.
Normaalisti olisin vastannut napakasti ja antanut olla, mutta nyt kuohahtanut kiukku ei laske millään. Heruttelen ajatuksella, että istutan rikkaruohoja ukon pihanurmikolle, kärrään kottikärryllisen koiranpaskaa grillikatokseen ja puhkon pihatielle parkkeerattujen Mersujen renkaat.
Auttaisi, jos voisi nukkua kunnolla. Aamuyöllä kolmelta herääminen ei ainakaan auta hermojen hallinnassa.
Kommentit
Lähetä kommentti