Antisosiaalisuutta

Minulla on kummallinen motivaatiovaje. Tunnen oloni pirteäksi, mutta en kuitenkaan halua tehdä asioita, joita pitäisi. En halua siivota, enkä jaksa jatkaa harrastuksiani, en jaksa aloittaa edes tuunaamaan kukkaruukkua, vaikka olen halunnut tehdä projektin loppuun jo kauan. Pitäisi pestä mattoja, pestä ikkunat, haravoida takapihalta risut pois. Edes lenkille lähteminen ei tällä hetkellä motivoi. Jos olisi rahaa, makaisin ammattilaisille kaikki siivoushommat ja tilaisin ruuan kotiin, sitten loikoisin sohvalla katsomassa Good Omensia ja selailemassa somea koko päivän.

Eilen takaovesta hajosi kahva. Tällä hetkellä siinä ei ole edes lukkoa. Pitäisi soittaa talonmies korjaamaan, mutta en halua nähdä ihmisiä, joten luotan siihen, ettei tänne varas tule. Jos tulee, vihamielinen koirani kyllä ajaa sen tiehensä, mikäli joku ylipäätään pääsee aidan yli yrittämään sisälle murtautumista. Näin veltto ja antisosiaalinen minusta on tullut. Tänäänkin peruin sosiaaliset menot kertomalla suoraan, etten halua, enkä jaksa. Sovin tapaamiset ensi viikolle ja toivon, että väsyn ihmisistä vähemmän silloin.  

Nyt ärsyttää, kun jostain kuuluu lasten ääniä ja pelkään, että tiellä on lauma kirkuvia ja juoksevia lapsia, kun yritän lähteä päivälenkille. Koiran kanssa ei halua kulkea säntäilevässä kakaraparvessa. En vihaa lapsia, mutta se holtittomuus ja levottomuus on häiritsevää. Tuntuu, että joutuu itse varomaan lastenkin puolesta, koska nämä eivät osaa. Ja jos jotain tapahtuisi, se olisi heti minun tai koiran syy, vaikka se oikeasti olisi lasten syy. Mutta voiko lapsia syyttää? Ei ainakaan noin pieniä. He ovat vain iloisia ja reippaita ja siinä ohessa alttiita vaarantamaan itsensä ja muut.

Onkohan tämä vaihdevuosioire? Tämänkö takia naiset muuttuvat kärttyisiksi ja vihamielisiksi tässä iässä? Emme enää jaksa huolehtia muista. Kasvatimme jo omat lapsemme, pelkäsimme ja varjelimme ihmisiältä tuntuvan ajan. Nyt olemme väsyneitä ja kyllästyneitä, emmekä viitsi elää sitä murhetta uudelleen vieraiden lasten vuoksi.