Olen kironnut kuukautisia koko ikäni, koska ne ovat olleet kivuliaat ja aiheuttaneet järkyttävät PMS-oireet. Pelkkä naisena oleminen on siis ollut puolet kuukaudesta (ja elämästä) ihan hirveää. Ensin PMS-oireet ovat suistaneet minut mielipuolisuuden rajoille ja ylläpitäneet hulluutta kuukautisia edeltävän viikon, sitten 5 päivää hirvittäviä kipuja, verta, limaa ja hyytelöä. Vasta lasten synnyttyä oireet vähän helpottivat, mutta lähinnä vain kivut. PMS oli yhtä kamala edelleen ja vuoto kesti yhä melkein viikon.
Perimenopaussi toi tullessaan menkkamigreenin, joka oli itselleni aivan uusi (tuskallinen) ilmiö ja migreenin lisäksi vuodon määrä lisääntyi niin paljon, että tamponien käytön sai unohtaa kokonaan. Vuoto tuli läpi, vaikka mitä kokoa ja merkkiä olisi käyttänyt. Siteitä piti olla kolme yhtä aikaa: edessä, keskellä ja takana. Verta tuli niin paljon, että välillä vain istuin pöntöllä ja annoin valua. Olo oli tehoton ja mieliala lannistunut.
Nyt olen päässyt siihen vaiheeseen, jossa kierto on muuttunut epäsäännölliseksi. Kun ennen menkat tulivat kuun vaihteessa, nyt ne saattavat alkaa täysin yllättäen keskellä kuukautta ja seuraavan kuun alussa uudestaan. Vuodon määrä on kuitenkin vähentynyt. Nyt selviän jo kahdella siteellä, osan aikaa jopa yhdellä.
Muutkin oireet ovat vähän helpottaneet. Päänsärkyä ei tule enää yhtä voimakkaana joka kuukausi ja ennen minut järjiltään ajaneita PMS-oireita en saa oikeastaan ollenkaan. Olen muuten vain itkuinen, tasaisesti surkea koko ajan, kierron vaiheesta riippumatta. Mutta tämä on erilaista surkeutta kuin ulkopuolisista tekijöistä tai masennuksesta johtuva surkeus. Tämä on yliherkkyyttä kaikelle. Mikä tahansa voi saada minut pillahtamaan itkuun. Tämä on sellaista epätoivoa ja sisältä jäytävää surua, jota maailmanparantajat tuntevat.
Kommentit
Lähetä kommentti